Ovi eiliseen nojaamassa!

Ajelin tuttua tietä myöhäisiltana toiselta paikkakunnalta kotia kohti. Mielessäni juoksi arkisia ajatuksia, ja hieman oli väsymystäkin tiiviin viikon jälkeen. Samaa tietä ja samojen maalaismaisemien ohi olen ajanut kymmeniä kertoja niin syksyn sateissa kuin talven pakkasillakin. Yhtäkkiä katseeni osui tien viereiseen autiotaloon, pihapiiriin ja talon harmaantuneeseen, raollaan repsottavaan oveen. Miten en ollut sitä aiemmin huomannut?

Näky jäi ikään kuin kiinni minuun ja minun oli pakko pysähtyä vähän matkaa ajettuani, koska näin tarinan siinä ovessa tai paremminkin sen takana. Ovi eiliseen nojaamassa. Kirjoitin sanoja ja lauseita, ja kotiin päästyäni jatkoin tekstin kirjoittamista. Siinä tallentui hetki jostain luodusta, olleesta tai eletystä todellisuudesta. Itsellenikin kuin mystinen sukellus eri aikaan, eri tajunnan kerroksiin tai menneeseen maailmaan. Kirjoittamisen taika on toisinaan todella kiehtovaa, ja  toisinaan se odotuttaa hermostuttavan pitkään, kypsyy ja valmistuu lopuksi vain kirjoittamaan ryhtymällä. Nyt ohikiitävässä hetkessä huomioni napanneesta autiotalosta syntyneen tekstin laitoin hellästi kirjoituspöytäni laatikkoon odottamaan, muiden mukaan. Yhdessä nuo tekstit odotellessaan kypsyvät, osaset hakevat paikkaansa kokonaisuudessa, vähän kuin unelmakartan rakentamisessa. Hiljaa alitajunnassani maalautuu vähitellen kokonaisuus ja jonain hetkenä tiedän sen olevan valmis. Kun on sen aika.

Palatessani ajatuksissani autiotalon pihapiiriin huomasin myös, miten helppo olisikaan ollut mitätöidä tuo itselleni ainutlaatuinen hetki ja siitä syntynyt tarinan alku. Siirtää vähäpätöisenä tai vähintäänkin kummallisena tai merkityksettömänä sivuun ja jatkaa matkaa. Pakottautua takaisin miettimään viikonlopun aikana hoidettavia asioita tai seuraavan viikon työlistaa. Onnekseni olen kuitenkin luvannut itselleni, ja Suuremmille voimille, että luotan intuitiooni ja otan kiitollisena vastaan tunteen, signaalin tai kokonaisen elämyksen, jonka siinä hetkessä tunnistan kutsuvaksi. Olen luvannut kulkea kuuntelemisen polulla. Se on ollut pitkä tie itseensä tutustumista, anteeksiantoa, epäuskoa, läheisten kannustavia lauseita ja ennen kaikkea itselleen hyvän sallimista. Tiedän miten syvältä voi sivaltaa arvottomuuden miekka, ja miten se muuttaa monet elämän kauniit värit harmaiksi ja hyvätkin aikomukset vaatimuksiksi, velvollisuuksiksi ja uuvuttaviksi taakoiksi. Miten se voi muistuttaa ulkoa tartutetuista odotuksista ja omista uskomuksista ja kieltää ilon, nautinnon ja itsensä rakastamisen. Kaunein kiitos tuosta muutoksen matkasta on hyväksyminen, kiitollisuus ja siitä kumpuava pienten asioiden kauneus ja jatkuva elämän runsaus. Että on lupa nähdä ja tuntea kaiken sen itselle arvokkaan, vaikkapa nyt sitten kirjoittamisen hetken, olevan syvästi tyydyttävää ja myös sitä kautta muille jaettavaa hyvää.

Yksi hyvän jakamisen arvokkaimpia hetkiä arjessani tapahtuu muuten keittiössä. Perheen yhteiset aamupalat tai ruokailut ovat minulle tärkeä yhteinen tila – hetki läheisten kuuntelemiselle. Sekaan mahtuu myös päiviä, jolloin aikataulut ovat pelkkää sovittamista ja hulinaa. Mutta aina kun mahdollista niin lämpimän ruuan, aamupalan ja yhteisen teehetken kautta osallistun puolisoni ja lasteni elämään, herkistän aistini tunnelmalle ja kuulumisille, iloille ja suruille, puhumattomille tai pursuaville tunteille. Päivään hitaasti herääminen ja hiljaisuus ovat yhtä sallittuja kuin mielipiteiden pulputtaminen tai suunnitelmien jakaminen. Keittiössämme kattilat ja pannut höyryävät. Niin kotona asuville kuin jo kotoa muuttaneille, uusille sukupolville ja ystäville. Astiat kolisevat mutta niin tekee elämäkin. Toisinaan annostellaan isommalla kauhalla ja toisinaan herkistellään posliinikupeista nauttien.