Ovi eiliseen nojaamassa!

Ajelin tuttua tietä myöhäisiltana toiselta paikkakunnalta kotia kohti. Mielessäni juoksi arkisia ajatuksia, ja hieman oli väsymystäkin tiiviin viikon jälkeen. Samaa tietä ja samojen maalaismaisemien ohi olen ajanut kymmeniä kertoja niin syksyn sateissa kuin talven pakkasillakin. Yhtäkkiä katseeni osui tien viereiseen autiotaloon, pihapiiriin ja talon harmaantuneeseen, raollaan repsottavaan oveen. Miten en ollut sitä aiemmin huomannut?

Näky jäi ikään kuin kiinni minuun ja minun oli pakko pysähtyä vähän matkaa ajettuani, koska näin tarinan siinä ovessa tai paremminkin sen takana. Ovi eiliseen nojaamassa. Kirjoitin sanoja ja lauseita, ja kotiin päästyäni jatkoin tekstin kirjoittamista. Siinä tallentui hetki jostain luodusta, olleesta tai eletystä todellisuudesta. Itsellenikin kuin mystinen sukellus eri aikaan, eri tajunnan kerroksiin tai menneeseen maailmaan. Kirjoittamisen taika on toisinaan todella kiehtovaa, ja  toisinaan se odotuttaa hermostuttavan pitkään, kypsyy ja valmistuu lopuksi vain kirjoittamaan ryhtymällä. Nyt ohikiitävässä hetkessä huomioni napanneesta autiotalosta syntyneen tekstin laitoin hellästi kirjoituspöytäni laatikkoon odottamaan, muiden mukaan. Yhdessä nuo tekstit odotellessaan kypsyvät, osaset hakevat paikkaansa kokonaisuudessa, vähän kuin unelmakartan rakentamisessa. Hiljaa alitajunnassani maalautuu vähitellen kokonaisuus ja jonain hetkenä tiedän sen olevan valmis. Kun on sen aika.

Palatessani ajatuksissani autiotalon pihapiiriin huomasin myös, miten helppo olisikaan ollut mitätöidä tuo itselleni ainutlaatuinen hetki ja siitä syntynyt tarinan alku. Siirtää vähäpätöisenä tai vähintäänkin kummallisena tai merkityksettömänä sivuun ja jatkaa matkaa. Pakottautua takaisin miettimään viikonlopun aikana hoidettavia asioita tai seuraavan viikon työlistaa. Onnekseni olen kuitenkin luvannut itselleni, ja Suuremmille voimille, että luotan intuitiooni ja otan kiitollisena vastaan tunteen, signaalin tai kokonaisen elämyksen, jonka siinä hetkessä tunnistan kutsuvaksi. Olen luvannut kulkea kuuntelemisen polulla. Se on ollut pitkä tie itseensä tutustumista, anteeksiantoa, epäuskoa, läheisten kannustavia lauseita ja ennen kaikkea itselleen hyvän sallimista. Tiedän miten syvältä voi sivaltaa arvottomuuden miekka, ja miten se muuttaa monet elämän kauniit värit harmaiksi ja hyvätkin aikomukset vaatimuksiksi, velvollisuuksiksi ja uuvuttaviksi taakoiksi. Miten se voi muistuttaa ulkoa tartutetuista odotuksista ja omista uskomuksista ja kieltää ilon, nautinnon ja itsensä rakastamisen. Kaunein kiitos tuosta muutoksen matkasta on hyväksyminen, kiitollisuus ja siitä kumpuava pienten asioiden kauneus ja jatkuva elämän runsaus. Että on lupa nähdä ja tuntea kaiken sen itselle arvokkaan, vaikkapa nyt sitten kirjoittamisen hetken, olevan syvästi tyydyttävää ja myös sitä kautta muille jaettavaa hyvää.

Yksi hyvän jakamisen arvokkaimpia hetkiä arjessani tapahtuu muuten keittiössä. Perheen yhteiset aamupalat tai ruokailut ovat minulle tärkeä yhteinen tila – hetki läheisten kuuntelemiselle. Sekaan mahtuu myös päiviä, jolloin aikataulut ovat pelkkää sovittamista ja hulinaa. Mutta aina kun mahdollista niin lämpimän ruuan, aamupalan ja yhteisen teehetken kautta osallistun puolisoni ja lasteni elämään, herkistän aistini tunnelmalle ja kuulumisille, iloille ja suruille, puhumattomille tai pursuaville tunteille. Päivään hitaasti herääminen ja hiljaisuus ovat yhtä sallittuja kuin mielipiteiden pulputtaminen tai suunnitelmien jakaminen. Keittiössämme kattilat ja pannut höyryävät. Niin kotona asuville kuin jo kotoa muuttaneille, uusille sukupolville ja ystäville. Astiat kolisevat mutta niin tekee elämäkin. Toisinaan annostellaan isommalla kauhalla ja toisinaan herkistellään posliinikupeista nauttien.

/by

Rahinassa syntyneet tarinat

Katson kirjapinon selkämyksiä työpöydälläni, selaan niitä silmilläni. Täynnään viisaita sanoja, oivalluttavia lauseita ja kiehtovia tarinoita. Bestsellereitä ja tuntemattomampia helmiä.  Ehkä junassa, metsäpoluilla, kahviloissa, vuoteissa, kirjoituspöytien ääressä paperien rahinassa syntyneitä. Näen mielessäni inspiraation odotuksen ja odotuksesta muovautuneeseen, jännittyneeseen tyhjiöön tulvivat lauseet. Tarinoita polkunsa kadottaneista, etsijöistä, löytäneistä. Hetkinen, hmmm, jokin katkaisi ajatukseni. Mistä tuo kaikki tupsahti mieleeni? Olenhan kyllä aivan loputtomasti mielestäni etsinyt ja löytänytkin. Entä kadottanut? Kuulen hiljaisen äänen mielessäni, että ehkä kuitenkin juuri nyt hieman etääntynyt. Mistä niin?

Elämässä on taipumus muodostua erilaisia tapahtumien ja sattumusten jaksoja. Ja nyt on todellakin muodostunut, jälleen. Ei sisäisessä rauhassa eläminen mene tasaista tietä pitkin niin kuin joskus kuvittelin. Eikä tasapainoilu ja armollisuuskaan itselle pysy taukoamatta yllä siten kuin mielikuvissani maalailin. Elämä ja Suurin voima tulee oman suunnitelmansa kanssa, ja muistuttaa, että se minkä kehollisena ihmisenä luulen tietäväni, ei olekaan helppo toteuttaa tiedosta todeksi. Tässä ja nyt. Ja että edelleen jatkossakin riittää etsimistä ja löytämistä ja kaiken sen keskellä kohtaan oppimisen ja kasvun paikkoja. On pettymyksiä, pelkoa, hämmennystä, surua, kipua ja epäuskoa. Joista jokainen yksittäinkin mutta toisinaan kasapäin kohdalle osuessaan alkaa pinota huolen ja murheen kerroksia niin paljon, ettei niiden alta enää erota, näe ja kuule itseään. Ja silloin tulee uuden oppimisen paikka. Pyydänkö apua vai vetäydynkö? Kasvatanko vauhtia vai asetunko entistä syvemmälle läsnäoloon ja hetkeen? Kun vanha tapani toimia hiipii esiin salakavalasti, niin huomaan, kuinka paljon kannattelen, tuen, ratkaisen ja pohdin yli voimavarojeni. Mietin taukoamatta, kuinka löytäisin itsestäni ikään kuin suuremman vaihteen. Unohdan rajani. Ja silloin riittämättömyys alkaa tuskastuttavasti muistuttaa olemassaolostaan.

Turhautumisen, pelkojen ja voimattomuuden keskellä elämäni tärkeimmät opit ja arvot nostavat kyllä päätään tapahtumien alta ja seasta, ja muistuttavat, että otapa nyt hetkeksi askel sivummalle, hengitä ja kuuntele. Olet ajautumassa etäämmälle! Ja jos en kuule itseäni, niin läheiset kyllä huomaavat ja muistuttavat. Elämä kokeilee, testaa ja antaa mahdollisuuden oppia jotain mikä mahdollistaa seuraavan, uudenlaisen vaiheen. Tiedän, että osaan ja pystyn toteuttamaan ne kaikkein tärkeimmät, ja vähemmänkin tärkeät tehtävät, kunhan maltan käyttää kaikkia universumilta lahjaksi saamiani aisteja ja erityisesti herkintä aistiani, sisäistä tuntoaistia, intuitiotani. Kunhan maltan pysyä itsessäni ja luottaa siihen, että oikeanlaiset ratkaisut ja valinnat tuntuvat kuin soljuvan elämän virrassa, ne tulevat vastaan vastustelematta, ne ovat erityisiä signaaleja ilmassa. Tuolloin olen vahvimmillani ja osaan jakaa voimavarojani oikein.  Ja annan muillekin rakkailleni tilan ja mahdollisuuden toteuttaa omia vahvuuksiaan, etsiä ja löytää, nauttia ponnistelusta ja löytämisen ilosta.

Olen saanut kulkea monen vierellä näyttämässä valoa sellaisiin varjoihin, joihin varjoja mukanaan kantaneet eivät ehkä koskaan uskoneet valon ulottuvan. Tai rohkeutensa niiden esiin nostamiseen riittävän. Haavoittuvuuden, omien pelkojen ja häpeän paljastaminen on suurinta rohkeutta mitä elämässä voi osoittaa. Ja tuo rohkeus saa tummimmatkin varjot kutistumaan ja usein jopa katoamaan kokonaan. Tuollainen rohkeus on elämän kokoinen mahdollisuus syvempään yhteyteen itsensä ja rinnalla eläjien kanssa. Se on tie aitoon kiitollisuuteen.

Olen kysynyt monelta elämänsä edessä hämmentyneeltä tai kokonaan eksyneeltä, että mitä sanoisit parhaalle ystävällesi juuri nyt. Vastaus on poikkeuksetta lämmin, kannustava ja juuri siihen hetkeen oikeanlainen. Joten nyt kysynkin itseltäni, mitä sanoisit parhaalle ystävällesi juuri nyt?  Ja vastaan, anna tämän kaiken valua sanoiksi paperille, kypsyä viisauden lauseiksi juuri hänelle joka niitä tarvitsee, huokua lämmöksi ja rakkaudeksi, jota tiedät tulleesi tänne tuomaan. Ja sen myötä kulkemaan juuri niitä polkuja, joita maailmankaikkeus viisaudessaan sinulle osoittaa. Kiitos tarinoille.

/by

Uteliaana kevätesikkona

Miten kaunis nimi! Kevätesikko. Kevät on toisinaan uneliasta odottamista, kun talvihorros riisuu viimeisiä kerroksiaan ympäristöstämme ja mielestämme. Kevät on samanaikaisesti tulvillaan lupausta kesästä, lämmöstä, vihreydestä ja valosta. Sana esikko maalaa mieleeni kuvan herkistä ensiaskelluksista, rohkaistumisesta ja kasvusta.

Odotan kevätesikkojen puhkeavan kukkaan. Ensin vihreän lehden suojissa, keltaisina nuppuina. Ehkä pieni vesipisara nojaten nupulla. Heijastaen siinä kuin suurennuslasin linssi ja esitellen nukkaista ja huokoista terälehden pintaa. Viileää kevättuulen keinutusta uhmaten. Uuden edessä. Mullan tuoksussa.

Siitä lähtien, kun kevät kurkistelee lumen alta, moni meistä odottaa malttamattomana hetkeä, jolloin saa laittaa kädet multaan, haravoida ja istuttaa taimia ja perata pois vanhoja. Tai lähteä metsään kuuntelemaan lintujen musikaaleja, metsäojiin pursuavan veden solinaa ja tuntemaan auringon lämmittämien sammalmättäiden ja puiden kaarnan tuoksua. Tämä kaikki tapahtuu päästäksemme luonnon kanssa yhteyteen. Maadoittuaksemme, muistuttaaksemme itseämme, että olemme osa luonnon voimaa tässä ja nyt ja tunteaksemme kehossamme sen alustan mistä ponnistamme kohti uutta.

Toisinaan havahdumme uuden alkuun vasta kriisien kautta. Mielemme on taipuvainen tyytymään, turtumaan ja tottumaan kaikkeen siihen mitä ympärillämme on. Kiitollisuus jää suorittamisen ja puskemisen jalkoihin, ja tallaantuu epäuskon ja vauhtisokeuden alle. Itsellemme ja muillekin vahingolliset uskomuksemme ja opitut käyttäytymismallimme voivat olla niin monilla kerroksilla kuorrutettuja, että vasta äkillinen kriisi tekee kuoreen särön ja havahdumme sellaisiin ajatuksiin ja tunteisiin, joita emme tienneet tai rehellisemmin sanoen muistaneetkaan olevan olemassa. Kriisin myllerrys, raapiva kyseenalaistaminen ja toisinaan hukuttavalta tuntuva häpeä tekee meille palveluksen ja parhaimmillaan avaa meille uuden, mullantuoksuisen kasvualustan. Alamme ymmärtää itseämme paremmin ja rehellisemmin. Nämä kerrosten alta heräilevät aidot tunteet ja lisääntyvät aistimukset juuri siinä hetkessä olevasta ojentavat sinulle käden ja sanovat ole hyvä, rohkene tehdä tästä omannäköisesi elämä, tämä on sinun kasvualustasi.

Taimi kerrallaan vanhoja rikkaruohoja poistaen tulet luomaan kokonaisen puutarhan maailmankaikkeuden
mahdollistamana.

Uteliaisuus uusia asioita, ilmiöitä ja kokemuksia kohtaan voidaan toisinaan tulkita myös levottomuudeksi tai tyytymättömyydeksikin. Etkö jo voisi olla, mitä nyt vielä! Siinä tapauksessa kyllä, jos mieli hamuaa niin materiaalista kuin henkistä saavuttamista vain itsensä vuoksi, eikä suostu tai pysty pysähtymään ja katsomaan ihaillen matkan tekoa ja maisemaa ympärillä. Kokemaan iloa, mielihyvää tai onnellisuutta askelluksista.

Olen toisinaan malttamaton ja kovin halukas kurkistelemaan tulevaan, eteen- ja ylöspäin. Kun tunnen ja koen syvästi iloa, läheisyyttä, kaipuuta, surua, häpeää tai onnellisuutta niin tiedän olevani elossa.
Uudistuminen ja elinvoiman energia on minulle liikettä, ja eteenpäin työntävää voimaa ja samalla herkkyyttä nähdä ja kuulla. Miten tuttua onkaan turhautuminen ja hämmentävältä tuntuva pysähtyneisyys, jotka sietämättömän pitkään piilottavat muutoksen ja hiljaisuudessa tapahtuvan kasvun, kunnes on uuden vaiheen tai oppiläksyn ensi-illan aika. Ja voi sitä riemua, kun syntyy oivallus siitä, että näinhän tämän pitikin mennä. Tänne asti minun piti tällä kertaa tulla, ehkä venyäkin ja antaa poskien poltella, ja sisäisen ääneni noitua, että pitikö taas ryhtyä tällaiseen. No piti, ihan elämän itsensä tähden.

Sielun Peili -lehti 2/2022

/by

Mieleni tanssii kehollani

Sain Ilmeikkäin peikko -palkinnon viisivuotiaana voimistelukilpailuissa. Tuomarit näkivät siis jo tuolloin sisälläni asuvan pienen peikon hengen, jota olin koko olemuksellani ohjelmanumerossa ilmentänyt. Tuohon palkintoon liittyi myös elämäni ensimmäinen lehtihaastattelu. Toimittajan pyynnöstä sipsuttelin peikkoasussani paljailla varpaillani kylmälle ja kostealle syysnurmikolle pienen kuusentaimen viereen. Totisena katselin kameraan ja puristin tiukasti Himmuksi ristimääni palkintopeikkoa kädessäni. Tuo peikon henki elää minussa edelleen, vaikka joskus kuvittelin sen kadonneen. Se on sellainen nuotion ympärillä tanssiva, epäsovinnainen, uusia polkuja ja elämyksiä etsivä, itsekseen naureskeleva sisäinen rölli. Peikkotyttö, jolla on myös niitä päiviä, kun on lupa kaivautua sohvannurkkaan peiton kanssa villasukat jalassa ja nupista maailman menoa Himmun katsellessa hyllyn reunalta.

Luonnon keskellä kiinnitän huomioni usein lintujen, perhosten, tomuhiukkasten, puiden oksien tai veden virtauksen kiehtovaan liikkeeseen. Se voi olla kieppuvaa, voimakasta tai äärettömän hienotunteista. Liike ja tanssi yhdessä musiikin kanssa ovat Maailmankaikkeuden lahja meille ihmisille. Näistä lahjoista saa ja on tarkoitus nauttia. Meidän jokaisen. Musiikki, liike ja tanssi nostavat usein esiin alas painettuja tunteita, joita ei ole voinut kohdata tai päästää valloilleen heti siinä hetkessä. Kun mieleni tanssii kehollani se tuo näkyville ja liikuttaa iloa, surua, intohimoa, riemua. Se ravistelee, herättelee ja puhdistaa. Se lisää kauneutta ja elinvoimaa.

Erityyppisten ja erilaisten tanssilajien maailmassa on vaihtelevia tapoja, kuvioita ja tarkoituksia ilmentää ja välittää tunteita ja tarinaa. Tanssillisuuden, mahdollisten koreografioiden sekä teknisten ja fyysisten haasteiden opetteleminen ja niissä kehittyminen on päättymätöntä. Koskaan ei ole valmis. Se on samalla loputtoman antoisaa mutta myös kivuliasta, riemastuttavaa, ärsyttävää ja armollistakin, kunhan muistaa itsemyötätunnon ja sallii itselleen keskeneräisyyttä.

Kun tanssiessa kohtaa toisen ihmisen ja yhteisen liikkeen, kehojen ja tunteiden energiat sekoittuvat ja kiertyvät toisiinsa. Muutamissa sekunneissa voi syntyä jotain ainutlaatuista, luovaa, herkkää ja vaikuttavaa, jonka jälki ja kosketus säilyy sielussa pysyvästi. Se voi olla mitä vaikuttavinta vuoropuhelua. Yhtä hyvin se voi olla myös hetkellinen kohtaaminen siinä ajassa ja hetkessä ja jatkaen matkaa eteenpäin. Itse olen äärettömän kiitollinen kaikista niistä ikimuistoisista hetkistä, joita olen saanut elää ja hengittää tanssien.

Kirjoittaminen on minulle sanojen tanssia, kiehtovaa kuuntelua, sieluun sukeltamista. Sallivuuden tilassa koen, että paperille tulvii jotain mitä maailmankaikkeudesta mieleeni ohjataan. Mieleni tanssii kehollani. Tuo tila edellyttää oletusten ja uskomusten suodattimien siirtämistä sivuun. Silloin kirjoittaminen on sanojen vapautunutta solinaa, pulppuavaa, ehtymättömästä lähteestä tulvivaa vaikkakin välillä hiljentyen, levähtäen ja toisinaan piilotellenkin. Pysähtyminen ja kuunteleminen on itsessään jatkuvaa oppimista ja sallivuuden lähteiden kunnioittamista. Hiljentymistä ja kiitollisuutta kuulemisen lahjasta. Tehokkuuden ja aikaansaamisen vaatimusten jättämistä vähintäänkin toiselle sijalle. Silloin liikkeelle lähtee virta, jossa nautin itse sanoista, niiden asettumisesta kauniisti paikoilleen. Toisinaan ilman välitöntä oivallusta niiden merkityksestä kokonaisuudessa. Mieleen voi jäädä leijumaan arvoitus, taustalla elävä ja ehkä yhtäkkisenä hetkenä kokonaisuuteen kiinni tarttuva. Toisinaan oivallus siitä, miten sanojen tai tarinan on tarkoitus avautua ja herätä eloon, antaa odottaa itseään pitkäänkin ja sehän on malttamattomalle mielelle kasvun paikka sekin.

Voimistelu ja tanssi ovat kuuluneet elämääni eri muodoissaan aina, kiitos äidin, joka itsekin rakasti tanssimista. Ja kaikkien heidän, joiden kanssa olen saanut jakaa ja jaan edelleen tanssin ilon. On ollut myös kausia, jolloin olen surun tai vastuiden ja velvollisuuksien kuormittamana unohtanut keveyden. Onneksi se mikä elää rakkautena meissä, ei katoa.

Sielun Peili -lehti 1/2022.

/by