Näin vuoden pimeimpien iltojen iloksi siirryn niin usein kuin mahdollista nauttimaan ja tutkimaan erilaisia todellisuuksia kirjojen kautta. Hyvä ja innostava kirja tarjoilee vaihdellen pieniä oivallusten siemeniä tai kokonaisten löytöjen iloa, heureka! Näiden löytöjen soveltaminen ja yhdisteleminen niin omaan elämääni kuin ympärilläni vaikuttaviin elämäntarinoihin on kiehtovaa. Ja niinhän se on, että niille asioille, joille olet omistautunut ja jotka herättävät sinussa palavaa mielenkiintoa ja innostusta, löydät myös aikaa.

Viimeisin lukukokemukseni heitti minut keskelle niinkin inhimillistä ja monipuolista aihetta kuin vältteleminen. Taitaa olla meille kullekin tuttu sana.  Tiedän olevani aikaansaava ja tekevä ihminen, mutta kyllä toisinaan tulee vastaan asioita ja tehtäviä, joiden aloittamista tai käsittelyyn ottamista siirrän eli välttelen. Siinä sitä sitten milloin pyyhkii pöydän kantta tai päättää järjestellä papereita mapista toiseen, selailla somea tai huomaa muuta ”kiireellisempää” tekemistä. Saman tien alkaa myös hiljainen tyytymättömyys itseen koputella sisimmässä. Jokin syvempi tunne etsii ulospääsyä tietoisuuteen. Välttelyyn liittyy toisinaan voimattomuuden tunne liian ison kokonaisuuden edessä, ja ainoa ratkaisuhan on silloin aloittaa vain jostakin.  Kun pilkkoo kokonaisuuden pieniin osiin, niin se on helpompi käsitellä sopivan kokoisina annoksina ja saattaa loppuun. Epäilys omista kyvyistä tai riittävästä tieto-taidosta, itsekritiikki ja perfektionismi voivat hyydyttää toimeen ryhtymisen. Faktoihin ja kokemuksiin nojaten sitä tietää kyllä, onko tarpeen valmistautua lisää tai harjoitella enemmän vai onko välttelyn syy sittenkin itselle asetetuissa kovissa odotuksissa. Epäonnistumisen pelko minkä tahansa itselle merkityksellisen asian kohdalla sekä arvostelun kohteeksi asettuminen tuo esiin inhimillisen haavoittuvuuden ja voi johdatella meitä aina häpeän tunteen äärelle asti.  Silloin on hyvä pysähtyä ja katsoa hetki totuutta silmiin. Sanotaan, että häpeä ei kestä päivänvaloa. Häpeän valoon tuominen voi tapahtua kirjoittamalla tuntemukset sanoiksi ja vähintäänkin itselle näkyväksi tai purkamalla ja puhumalla tunteistaan luotettavien ja empatiaan kykenevien ihmisten kanssa.

Lähimmässä ihmissuhteessakaan ei hankalilta aiheilta tai tuntemuksilta pääse karkuun väistelemällä. Suhteen toki usein toivoisi toimivan ja rullaavan luonnostaan, ilman suurempia ponnisteluita. Sitähän tunnetaan toistensa hyvät ja huonot puolet, lempiruuat, inhokkitehtävät ja triggerit. Mutta tunnetaanko tärkeimmät tarpeet ja toiveet? Äänen lausumaton tai tuskaisesti esitetty kysymys ihmissuhdekriisin keskellä kuitenkin monesti on: ”Miten tässä näin kävi?” Jos kerran aikanaan on mielestään sopivan kumppanin löytänyt, niin miten tästä on yhtäkkiä tullut näin vaikeaa?

Hankalat ja kipeät tunteet kuuluvat suhteeseen, eivätkä ne välttelemällä katoa. Kumppanuus ja yhteiselo nostaa esiin molempien piilotetut tunteet, käyttäytymismallit ja tarpeet ja haastaa riisumaan näiden suojaksi keräämiämme kerroksia ja naamioita. Jos avoimuus ja toistensa rehellinen kohtaaminen ei onnistu, niin läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne kärsii. Pelkkä väistelevä toteamus, että ”Katsotaan sitten joskus!”, jättää toistuessaan tarpeet ja toiveet kuulematta ja huomioimatta. Kuuleminen ja ymmärtäminen ei ole helppoa, mutta yhteisellä tahdolla opittavissa. Uskallus ja halu yhteisistä askeleista sopimiseen, kiitoksen antamiseen ja hyvän huomioimiseen on ihmissuhteen kasvualusta. Rehellistä ja kuuntelevaa läsnäoloa arvostaa meistä jokainen.

Omat pelot ja toisinaan myös ymmärtämättömyys saa joskus ihmisen kehittämään huippuunsa hiottuja tapoja välttää kohtaamista ja läheisimmän ihmisen silmiin katsomista, sitä toisen totuutta. Ihmissuhteessa saa ja kuuluu tulla tuumaustaukoja ja päivityksiä, koska meistä jokainen muuttuu ajan ja olosuhteiden myötä.

Ja tässäkin lajissa olemme useimmat itseni mukaan lukien oppimisen, ihmettelyn ja kasvamisen tiellä. Ymmärrys ja vastuu itsestä ja omista valinnoista sekä omana itsenään olemisen vapaudesta on inhimillisen hyväksynnän kautta lisääntynyt. Tämä kokonaisuuden runsaus ja rikkaus – kanssakulkijoiden ja matkaansa jo jatkaneiden vaikutus, rakkaus ja opetukset sekä ympäristön, tapahtumien ja sisäisen tunnemaailmani kokemus on osa minua ja olemassaoloani, mitä elämäksikin kutsutaan. Kiitollisena tästä kaikesta tartun kohta seuraavaan kirjaan ja rohkaisen jokaista kohtaamisiin.

Ajelin tuttua tietä myöhäisiltana toiselta paikkakunnalta kotia kohti. Mielessäni juoksi arkisia ajatuksia, ja hieman oli väsymystäkin tiiviin viikon jälkeen. Samaa tietä ja samojen maalaismaisemien ohi olen ajanut kymmeniä kertoja niin syksyn sateissa kuin talven pakkasillakin. Yhtäkkiä katseeni osui tien viereiseen autiotaloon, pihapiiriin ja talon harmaantuneeseen, raollaan repsottavaan oveen. Miten en ollut sitä aiemmin huomannut?

Näky jäi ikään kuin kiinni minuun ja minun oli pakko pysähtyä vähän matkaa ajettuani, koska näin tarinan siinä ovessa tai paremminkin sen takana. Ovi eiliseen nojaamassa. Kirjoitin sanoja ja lauseita, ja kotiin päästyäni jatkoin tekstin kirjoittamista. Siinä tallentui hetki jostain luodusta, olleesta tai eletystä todellisuudesta. Itsellenikin kuin mystinen sukellus eri aikaan, eri tajunnan kerroksiin tai menneeseen maailmaan. Kirjoittamisen taika on toisinaan todella kiehtovaa, ja  toisinaan se odotuttaa hermostuttavan pitkään, kypsyy ja valmistuu lopuksi vain kirjoittamaan ryhtymällä. Nyt ohikiitävässä hetkessä huomioni napanneesta autiotalosta syntyneen tekstin laitoin hellästi kirjoituspöytäni laatikkoon odottamaan, muiden mukaan. Yhdessä nuo tekstit odotellessaan kypsyvät, osaset hakevat paikkaansa kokonaisuudessa, vähän kuin unelmakartan rakentamisessa. Hiljaa alitajunnassani maalautuu vähitellen kokonaisuus ja jonain hetkenä tiedän sen olevan valmis. Kun on sen aika.

Palatessani ajatuksissani autiotalon pihapiiriin huomasin myös, miten helppo olisikaan ollut mitätöidä tuo itselleni ainutlaatuinen hetki ja siitä syntynyt tarinan alku. Siirtää vähäpätöisenä tai vähintäänkin kummallisena tai merkityksettömänä sivuun ja jatkaa matkaa. Pakottautua takaisin miettimään viikonlopun aikana hoidettavia asioita tai seuraavan viikon työlistaa. Onnekseni olen kuitenkin luvannut itselleni, ja Suuremmille voimille, että luotan intuitiooni ja otan kiitollisena vastaan tunteen, signaalin tai kokonaisen elämyksen, jonka siinä hetkessä tunnistan kutsuvaksi. Olen luvannut kulkea kuuntelemisen polulla. Se on ollut pitkä tie itseensä tutustumista, anteeksiantoa, epäuskoa, läheisten kannustavia lauseita ja ennen kaikkea itselleen hyvän sallimista. Tiedän miten syvältä voi sivaltaa arvottomuuden miekka, ja miten se muuttaa monet elämän kauniit värit harmaiksi ja hyvätkin aikomukset vaatimuksiksi, velvollisuuksiksi ja uuvuttaviksi taakoiksi. Miten se voi muistuttaa ulkoa tartutetuista odotuksista ja omista uskomuksista ja kieltää ilon, nautinnon ja itsensä rakastamisen. Kaunein kiitos tuosta muutoksen matkasta on hyväksyminen, kiitollisuus ja siitä kumpuava pienten asioiden kauneus ja jatkuva elämän runsaus. Että on lupa nähdä ja tuntea kaiken sen itselle arvokkaan, vaikkapa nyt sitten kirjoittamisen hetken, olevan syvästi tyydyttävää ja myös sitä kautta muille jaettavaa hyvää.

Yksi hyvän jakamisen arvokkaimpia hetkiä arjessani tapahtuu muuten keittiössä. Perheen yhteiset aamupalat tai ruokailut ovat minulle tärkeä yhteinen tila – hetki läheisten kuuntelemiselle. Sekaan mahtuu myös päiviä, jolloin aikataulut ovat pelkkää sovittamista ja hulinaa. Mutta aina kun mahdollista niin lämpimän ruuan, aamupalan ja yhteisen teehetken kautta osallistun puolisoni ja lasteni elämään, herkistän aistini tunnelmalle ja kuulumisille, iloille ja suruille, puhumattomille tai pursuaville tunteille. Päivään hitaasti herääminen ja hiljaisuus ovat yhtä sallittuja kuin mielipiteiden pulputtaminen tai suunnitelmien jakaminen. Keittiössämme kattilat ja pannut höyryävät. Niin kotona asuville kuin jo kotoa muuttaneille, uusille sukupolville ja ystäville. Astiat kolisevat mutta niin tekee elämäkin. Toisinaan annostellaan isommalla kauhalla ja toisinaan herkistellään posliinikupeista nauttien.

Miten kaunis nimi! Kevätesikko. Kevät on toisinaan uneliasta odottamista, kun talvihorros riisuu viimeisiä kerroksiaan ympäristöstämme ja mielestämme. Kevät on samanaikaisesti tulvillaan lupausta kesästä, lämmöstä, vihreydestä ja valosta. Sana esikko maalaa mieleeni kuvan herkistä ensiaskelluksista, rohkaistumisesta ja kasvusta.

Odotan kevätesikkojen puhkeavan kukkaan. Ensin vihreän lehden suojissa, keltaisina nuppuina. Ehkä pieni vesipisara nojaten nupulla. Heijastaen siinä kuin suurennuslasin linssi ja esitellen nukkaista ja huokoista terälehden pintaa. Viileää kevättuulen keinutusta uhmaten. Uuden edessä. Mullan tuoksussa.

Siitä lähtien, kun kevät kurkistelee lumen alta, moni meistä odottaa malttamattomana hetkeä, jolloin saa laittaa kädet multaan, haravoida ja istuttaa taimia ja perata pois vanhoja. Tai lähteä metsään kuuntelemaan lintujen musikaaleja, metsäojiin pursuavan veden solinaa ja tuntemaan auringon lämmittämien sammalmättäiden ja puiden kaarnan tuoksua. Tämä kaikki tapahtuu päästäksemme luonnon kanssa yhteyteen. Maadoittuaksemme, muistuttaaksemme itseämme, että olemme osa luonnon voimaa tässä ja nyt ja tunteaksemme kehossamme sen alustan mistä ponnistamme kohti uutta.

Toisinaan havahdumme uuden alkuun vasta kriisien kautta. Mielemme on taipuvainen tyytymään, turtumaan ja tottumaan kaikkeen siihen mitä ympärillämme on. Kiitollisuus jää suorittamisen ja puskemisen jalkoihin, ja tallaantuu epäuskon ja vauhtisokeuden alle. Itsellemme ja muillekin vahingolliset uskomuksemme ja opitut käyttäytymismallimme voivat olla niin monilla kerroksilla kuorrutettuja, että vasta äkillinen kriisi tekee kuoreen särön ja havahdumme sellaisiin ajatuksiin ja tunteisiin, joita emme tienneet tai rehellisemmin sanoen muistaneetkaan olevan olemassa. Kriisin myllerrys, raapiva kyseenalaistaminen ja toisinaan hukuttavalta tuntuva häpeä tekee meille palveluksen ja parhaimmillaan avaa meille uuden, mullantuoksuisen kasvualustan. Alamme ymmärtää itseämme paremmin ja rehellisemmin. Nämä kerrosten alta heräilevät aidot tunteet ja lisääntyvät aistimukset juuri siinä hetkessä olevasta ojentavat sinulle käden ja sanovat ole hyvä, rohkene tehdä tästä omannäköisesi elämä, tämä on sinun kasvualustasi.

Taimi kerrallaan vanhoja rikkaruohoja poistaen tulet luomaan kokonaisen puutarhan maailmankaikkeuden
mahdollistamana.

Uteliaisuus uusia asioita, ilmiöitä ja kokemuksia kohtaan voidaan toisinaan tulkita myös levottomuudeksi tai tyytymättömyydeksikin. Etkö jo voisi olla, mitä nyt vielä! Siinä tapauksessa kyllä, jos mieli hamuaa niin materiaalista kuin henkistä saavuttamista vain itsensä vuoksi, eikä suostu tai pysty pysähtymään ja katsomaan ihaillen matkan tekoa ja maisemaa ympärillä. Kokemaan iloa, mielihyvää tai onnellisuutta askelluksista.

Olen toisinaan malttamaton ja kovin halukas kurkistelemaan tulevaan, eteen- ja ylöspäin. Kun tunnen ja koen syvästi iloa, läheisyyttä, kaipuuta, surua, häpeää tai onnellisuutta niin tiedän olevani elossa.
Uudistuminen ja elinvoiman energia on minulle liikettä, ja eteenpäin työntävää voimaa ja samalla herkkyyttä nähdä ja kuulla. Miten tuttua onkaan turhautuminen ja hämmentävältä tuntuva pysähtyneisyys, jotka sietämättömän pitkään piilottavat muutoksen ja hiljaisuudessa tapahtuvan kasvun, kunnes on uuden vaiheen tai oppiläksyn ensi-illan aika. Ja voi sitä riemua, kun syntyy oivallus siitä, että näinhän tämän pitikin mennä. Tänne asti minun piti tällä kertaa tulla, ehkä venyäkin ja antaa poskien poltella, ja sisäisen ääneni noitua, että pitikö taas ryhtyä tällaiseen. No piti, ihan elämän itsensä tähden.

Sielun Peili -lehti 2/2022