Kirje Äidilleni

Rakas Äiti,

Minä tässä. Saanko tarttua hetkeksi käteesi?

Kesähän on jo takana. Runsas, värikäs ja pursuava sadonkorjuuaika loppumaisillaan. Saamme maistella täyteläisiä ja monipuolisia maan antimia. Vahvoja jälkiä menneestä kesästä. Nektaria, jota Aurinko, Äiti Maa ja Veden taika ovat meille loihtineet. Ylitsepursuava väriloisto luonnon taideteoksina on hivellyt aistejamme kauneudellaan. Pienet lähes huomaamattomat yksityiskohdat ovat tämän runsauden keskellä kasvaneet tullakseen löydetyksi ja nähdyksi. Eikö olekin ihmeellistä?

Olen auringon lapsi. Niin sinä minua kutsuit. Menneenä kesänä en hetkittäin ehtinyt nauttia auringosta, ja toisinaan se poltti liiankin kuumasti. Se sai minut etsimään varjoisia kujia ja sopukoita. Hetkellisesti ne ovatkin hyvää vastapainoa hehkuvassa lämmössä paistattelulle, mutta niihin ei voi jäädä asumaan. Noina hetkinä palautin mieleeni kaikki ne vahvuudet, mitkä johtavat kohti tasapainoa, iloa ja parantavaa valoa ja mitkä vetävät enemmän yhteyteen kuin pyytävät palaamaan erillisyyden nurkkauksiin.

Jokin osa minusta on kuitenkin syntynyt varjoissa, pienen metsän hengen lailla. Hengittänyt sammaleiden takana, havunneulasten peittämillä poluilla, joihin kuuluu pilkahdus auringonsäteiden tanssia, puiden lehtien suhinaa ja värikkäiden lehtien muodostamia majoja. Siellä on toinen kotini, juureni, energiani lähde. Siellä rauhoitun ja kokoan itseni kerta toisensa jälkeen. Koen vapauden hengittää. Nyt odotan yö yöltä viilenevää kastetta ja maan pintaa koskettelevan hallan saapumista tuohon metsän taidegalleriaan.

Tiedän, että tässä kaiken keskellä olet minussa vahvasti. Sattumuksina, pirskahtelevana temperamenttina, äänesi kaikuna, kuplivana nauruna, haikean unenomaisena kaipuuna. Fyysisesti vahvimmin silloin, kun laskeudun istumaan tai lepäämään maan kamaralle, ruohon, kanervikon tai sammalikon keskelle. Tunnen sen juurevuuden ja yhteenkuuluvuuden virran, jota vain Äiti Maan kosketuksessa voi tuntea. Silloin olet siinä.

Mitähän halusinkaan alun perin sanoa? Ai niin. Nuo lisääntyneet merkit ajallisen ajan kulusta ihollani ja kehossani muistuttavat sukupolvien ketjusta. Huomaan havahtuvani kysymyksiin useammin kuin vaativani vastauksia. Sinulta minulla olisi ollut paljonkin kysyttävää, sillä kaikki jäi hieman kesken, ja olisin halunnut kuulla tarinasi, näin aikuisena naisena. Nähdä näkökulmasi, ja oppia samalla itsestänikin lisää. Uskallan kuitenkin nykyisin jo jäädä kuuntelemaan ja odottamaan vastauksia ja tiedän, että tulevat kun aika on. Minä, joka kauan sitten kuvittelin kaiken olevan ratkaistavissa, olen löytänyt ehkä hippusen enemmän ymmärryksen ja hyväksynnän rauhaa.

Kosketan hiljaa poskeasi ja sen nukkaa. Enkä vain sinun vaan myös isoäidin ja hänen äitinsä ja…. Tämä ele ja tunne tulee syvältä sydämestäni ja solumuististani. Erityisen onnelliseksi tulen siitä, että saan sipaista myös lapseni ja lapsenlapseni poskea.  Liikutun hetkestä, jolloin sukupolvieni ketju tuntuu ulottuvan minusta molempiin suuntiin, kauas ja yhtenäisenä.

En tiedä missä vaiheessa tulimmekaan Äiti siihen kohtaan, jolloin halauksessani muutuit itseäni hennommaksi. Hetkeen, jolloin minussa syntyi tarve suojella sinua ja kiittää kaikesta antamastasi voimasta. Samalla sain aistia vahvasti kehollisen elämänkulun suunnan. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mihin olen saanut sinussa turvata. Sen ansiosta seison omilla jaloillani ja olen saanut tästä rakkaudesta jakaa edelleen omille lapsilleni.

Tunnethan käteni lämmön? Sen mukana on nyt tämä kirjeeni.  Kuulen, kuinka toivot minun pitäväni itsestäni ja rakkaistani huolta, iloitsevan syksyn väripilkuista, pimenevistä illoista, villasukista ja kynttilöistä. Muistutat minua ja sitä kautta tyttäriäni, että elämä on kaunis ja antelias. Meillä jokaisella on täällä tärkeä tehtävä, kaunis rakkaudellinen sipaisu annettavaksi ajallisen elämän poskelle.  -Rakkaudella, tyttäresi