Salliva naiseus

Naiseus on valtavan monisyinen kudelma, käsityö, taideteos, tutkimusmatka ja kokonaisuus.

Ensin on kaikki se solutason perimä. Sitten joka tasolla vaikuttava energia ympäröivässä maailmassa, mihin sinulle avataan ovi ja minkä jälkeen mikään ei ole itsestään selvää tai kopioitavissa. Jokaiselle meille alkaa muodostua ensimmäisestä henkäyksestämme omanlainen, uniikki elämän kudos. On se sitten kunkin oman uskomuksen mukaan täysin tässä fyysisessä maailmassamme rakentuva kaari tai valmiiksi tähtikarttaan merkittyinä askeleina johdateltu polku ja pieni osa suurempaa kokonaisuutta, niin ennalta arvaamaton se on.

Omalla kohdallani naiseus on ollut kauan hankala aihe. Siis niin hankala etten ole aina tiennyt mitä se kohdallani edes tarkoittaa. Sisäinen uskomukseni itsestäni nuorena aikuisena oli, että olen vaikea ihminen. Ja etten osaa elää tätä elämää oikein enkä ole oikeanlainen naisena enkä ihmisenä. Ei vaikka kuinka yritin täyttää eri signaaleista poimimiani odotuksia, ja sovitin itseäni eri muotteihin niin ei. Omasta mielestäni en ollut riittävän hyvä, oikeanlainen ja sopiva.

Ulkoisesti olin aina ollut aika kiltti, ahkera ja sosiaalinen lapsi ja nuori. Harrastin, hoidin veljeäni pikkuäitinä, tein kotitöitä ja menestyin koulussa. Liimasin ja kasasin yhteen ihmisyyden ja naiseuden kuvaa ja etsin ymmärryksen palasia itseäni ympäröivästä maailmasta. Ymmärrystä siihen millainen nainen minusta ”kuuluisi tulla”. Se eheyden alku mikä oli lapsena rikkoutunut, ei itsestään korjautunut. Eikä niin syvää onkaloa löydy, etteikö se kuplisi pintaan kaikkien lukkojen alta. Eheytyminen on vaatinut paljon turvaa, viisauden lähteitä, avaamista ja erilaisia valintoja.

Muistan hetken joitain vuosia sitten, kun eräällä luennolla kuvattiin feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä ja niiden energistä tasapainoa. Yhtäkkiä havahduin, että apua – minähän olen toiminut vuosia vahvasti maskuliinisesta energiasta käsin. Kannattelin itseäni eteenpäin voimalla, ahkeruudella, suorittaen suoralinjaisella systemaattisuudella, vaikka keho ja mieli pyysivät lepoa. Pärjääminen, määrätietoisuus ja eteenpäin meno oli ihailemani tapa toimia. Totta kai feminiinisyys oli minussa, mutta se oli toissijaista, hankalaa ja epämääräistä. Kunnes lopulta ymmärsin, että pyörivä, pehmeä, hetkeen pysähtyvä ihmettely ja luovuutta ruokkiva ja lempeää armollisuutta hellivä energeettinen tila on hyvä asia, se on sallittua ja se on osa meitä kaikkia, naisia ja miehiä. Sitä ei tarvitse piilottaa, peitellä saatikka kieltää itseltään, vaan vastaanottaminen on vähintään yhtään tärkeää kuin antaminen.

Oman naiseuden muodostuminen, hyväksyminen ja kukoistuksen salliminen on elämänmittainen matka. Kaikki ne muurit, joita olin kasannut rikotun minuuteni turvaksi oli jo aiemmin alkanut liikahdella ja murtua  tarpeettomana.  Olin tarvinnut siihen tosin mielestäni aivan liian monta, hukkaan heitettyä vuotta ja olisin niin kovasti halunnut oppia kaiken kaikesta ja kerralla. Olin surullinen ja vihainenkin silloin, kun elämä paiskoi eteeni vastoinkäymisiä ja kipeitä luopumisia. Toisinaan koin syyllisyyttä hetkistä, kun elämä antoi parastaan. Ja sitten, näinhän sen on kohdallani pitänyt mennä vaikka on päiviä, jotka todellakin vaihtaisin pois. Aloin kuitenkin nähdä ja arvostaa yhä enemmän ulkopuolisten odotusten ja vaatimusten sijaan omia tarpeitani  ja mielenkiinnon, jopa intohimon kohteita, joita annoin itselleni luvan etsiä, tutkia, syventää, kokeilla, tunnustella. Löysin aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, viisauden ja intuitiivisen tietämisen lähteitä ja oivalluksia itsestäni ja muista ihmisistä, kirjoista, taiteesta ja ympäröivästä arkisesta elämästä, mikä heijastuu kiitollisuutena ja onnellisuuden hetkinä läheisilleni ja ympäristööni. Ja se feminiininen puoleni, mikä luo, virtaa, liikkuu ja vastaanottaa, käy paritanssiaan minussa tuloksellisen ja suoraviivaisen tahtotilani kanssa. Onneksi.