Pohjalaisen naisen tekstit niputtavat yhteen tähän mennessä elettyä elämääni, ajatuksiani ja syvien tunteiden kohtaamista. Sitä eletyn elämän kirjoa niin selittämättömäksi jääneistä kivuliaista kokemuksista kuin onnellisuuden hetkistäkin.

Pohjalaisen naisen ääni ei ole kuitenkaan pelkästään vain minun – pohjalaisen naisen. Lukemattomissa sydäntä koskettavissa keskusteluissa ja pysäytetyissä elämäni hetkissä on voimakas, lohdullinen ja yhteisöllinen naiseuden ääni. Naisten moniulotteinen herkkyys, voima, sitkeys ja yhteiskunnallinen merkitys on loputon runsauden lähde. Miten upeita, lahjakkaita, syvästi tuntevia, rakastettuja, kaltoinkohdeltuja, elämänviisaita ja kaikenikäisiä naisia olen tavannutkaan ja tapaan jatkuvasti työni, harrastusteni ja ohjausteni parissa ja tietenkin läheisinä ystävinä, sukuni naisista puhumattakaan. Teidän kaikkien jakamat elämäntarinat sekä kuulluksi tulemisen että kuulematta jäämisen heijastukset näkyvät runoissani.

Kokemusten ja läpielettyjen tapahtumien jättämät tunnejäljet seuraavat meidän kaikkien mukana parisuhteisiin, vanhemmuuteen, ystävyyssuhteisiin ja työpaikoille – halusimme tai emme. Niitä voi yrittää hallita ja hillitä tai piilottaa mutta varmaa on, että tunteet vaikuttavat joko avoimesti tai tihkumalla kehonkielen ja sanojen kautta kaikissa tilanteissa.

Uskallus ja rohkeus tuoda tunteitaan esiin heijastelee usein elinympäristöämme. Kyky ja taito taas on pitkälti lapsuudessa opittua, ja eri sukulinjoissa on erilainen määrä rasitteita niiden peittämiseksi ja piilottamiseksi tarkoituksenaan selviytyä elämän kivuista ja kohtaloista paremmin. Ajatus siitä, että kun ei anna tunteille valtaa niin karaistuu ja selviää vastoinkäymisistä helpommalla, kuulostaa tutulta monelle eri sukupolvelle. Ja silti, vahvimpienkin muurien takana asuu tunteva ihminen.

Me kaikki varmasti tiedämme, että lähimpien ihmisten kanssa kiukku, pelot, häpeä ja muut vaikeat tuntemukset nousevat näkyviin. Toiset meistä kääntyvät niiden kanssa sisäänpäin ja toiset saavat sanottua kaiken, oleellisen ja epäoleellisen sen enempää miettimättä. Kukaan meistä ei osaa aina valita sanojaan oikein ja anteeksi pyytäminen on tärkeää ja hyvä alku. Viimeistäänkin ylilyöntien kohdalla pitää pysähtyä miettimään, mistä tässä oikeasti oli kysymys?  Onko ryöpsähdyksen, harmituksen tai väärään osoitteeseen heitetyn huonotuulisuuden takana jotain ihan muuta kuin mitä itsellesikään kerrot tai selität?

Itsetuntemus ja itsensä arvostaminen on ollut omalla kohdallani suurimpia vaikuttajia myös siihen, etten imuroi itseeni toisten pahaa oloa kannettavakseni tai syyllistä itseäni muiden tunteista. Se ei silti poissulje empatiaa, myötäelämistä, kuuntelua tai auttamista. Oman ja läheisten hyvinvoinnin kannalta on valtavan iso oivallus ja muutos, kun pystyy kohtaamaan toisen malttaen ja antaen hänen tunteilleen tilaa ja sanoen ainakin mielessään, että okei, tässä minä olen – ei ole mitään hätää – niin mitä tapahtuukaan?? Yleensä puolustusmekanismit laskevat ja oikeaan tunnetilaan pääsee kiinni ja löytyy jopa sanat, jolloin ymmärrys kasvaa ja samalla mahdollisuus muutokselle.

Uskon vahvasti, että jokainen arvostava kohtaaminen on ainutlaatuinen tilaisuus jättää toiseen ihmiseen hetkellinen tai jopa lähtemätön hyvä jälki. Ja inhimillistä on myöntää, että aina se ei onnistu ja jokainen meistä on täällä oppimassa. Ja jokaisella on oikeus yrittää uudelleen. Meistä itse kukin voi tarjota toisilleen voimaa, ohjausta, lämpöä ja tukea. Ja sitä kautta antaa myös toiselle mahdollisuus avata ja kohdata omat tunteensa.

Ja hei – teethän saman itsellesi?! Et solvaakaan itseäsi suohon epämiellyttävien tuntemusten hetkellä, vaan pysähdyt ja kuuntelet mistä tunteesi kertoo, mitä aidosti on sen takana, mikä on sen perimmäinen tarkoitus? Ymmärryksen lisääminen itseä ja omia tarpeita kohtaan tavalla tai toisella on rakkauden teko, ja se heijastuu muihinkin ympärillämme.

Naiseus on valtavan monisyinen kudelma, käsityö, taideteos, tutkimusmatka ja kokonaisuus.

Ensin on kaikki se solutason perimä. Sitten joka tasolla vaikuttava energia ympäröivässä maailmassa, mihin sinulle avataan ovi ja minkä jälkeen mikään ei ole itsestään selvää tai kopioitavissa. Jokaiselle meille alkaa muodostua ensimmäisestä henkäyksestämme omanlainen, uniikki elämän kudos. On se sitten kunkin oman uskomuksen mukaan täysin tässä fyysisessä maailmassamme rakentuva kaari tai valmiiksi tähtikarttaan merkittyinä askeleina johdateltu polku ja pieni osa suurempaa kokonaisuutta, niin ennalta arvaamaton se on.

Omalla kohdallani naiseus on ollut kauan hankala aihe. Siis niin hankala etten ole aina tiennyt mitä se kohdallani edes tarkoittaa. Sisäinen uskomukseni itsestäni nuorena aikuisena oli, että olen vaikea ihminen. Ja etten osaa elää tätä elämää oikein enkä ole oikeanlainen naisena enkä ihmisenä. Ei vaikka kuinka yritin täyttää eri signaaleista poimimiani odotuksia, ja sovitin itseäni eri muotteihin niin ei. Omasta mielestäni en ollut riittävän hyvä, oikeanlainen ja sopiva.

Ulkoisesti olin aina ollut aika kiltti, ahkera ja sosiaalinen lapsi ja nuori. Harrastin, hoidin veljeäni pikkuäitinä, tein kotitöitä ja menestyin koulussa. Liimasin ja kasasin yhteen ihmisyyden ja naiseuden kuvaa ja etsin ymmärryksen palasia itseäni ympäröivästä maailmasta. Ymmärrystä siihen millainen nainen minusta ”kuuluisi tulla”. Se eheyden alku mikä oli lapsena rikkoutunut, ei itsestään korjautunut. Eikä niin syvää onkaloa löydy, etteikö se kuplisi pintaan kaikkien lukkojen alta. Eheytyminen on vaatinut paljon turvaa, viisauden lähteitä, avaamista ja erilaisia valintoja.

Muistan hetken joitain vuosia sitten, kun eräällä luennolla kuvattiin feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä ja niiden energistä tasapainoa. Yhtäkkiä havahduin, että apua – minähän olen toiminut vuosia vahvasti maskuliinisesta energiasta käsin. Kannattelin itseäni eteenpäin voimalla, ahkeruudella, suorittaen suoralinjaisella systemaattisuudella, vaikka keho ja mieli pyysivät lepoa. Pärjääminen, määrätietoisuus ja eteenpäin meno oli ihailemani tapa toimia. Totta kai feminiinisyys oli minussa, mutta se oli toissijaista, hankalaa ja epämääräistä. Kunnes lopulta ymmärsin, että pyörivä, pehmeä, hetkeen pysähtyvä ihmettely ja luovuutta ruokkiva ja lempeää armollisuutta hellivä energeettinen tila on hyvä asia, se on sallittua ja se on osa meitä kaikkia, naisia ja miehiä. Sitä ei tarvitse piilottaa, peitellä saatikka kieltää itseltään, vaan vastaanottaminen on vähintään yhtään tärkeää kuin antaminen.

Oman naiseuden muodostuminen, hyväksyminen ja kukoistuksen salliminen on elämänmittainen matka. Kaikki ne muurit, joita olin kasannut rikotun minuuteni turvaksi oli jo aiemmin alkanut liikahdella ja murtua  tarpeettomana.  Olin tarvinnut siihen tosin mielestäni aivan liian monta, hukkaan heitettyä vuotta ja olisin niin kovasti halunnut oppia kaiken kaikesta ja kerralla. Olin surullinen ja vihainenkin silloin, kun elämä paiskoi eteeni vastoinkäymisiä ja kipeitä luopumisia. Toisinaan koin syyllisyyttä hetkistä, kun elämä antoi parastaan. Ja sitten, näinhän sen on kohdallani pitänyt mennä vaikka on päiviä, jotka todellakin vaihtaisin pois. Aloin kuitenkin nähdä ja arvostaa yhä enemmän ulkopuolisten odotusten ja vaatimusten sijaan omia tarpeitani  ja mielenkiinnon, jopa intohimon kohteita, joita annoin itselleni luvan etsiä, tutkia, syventää, kokeilla, tunnustella. Löysin aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, viisauden ja intuitiivisen tietämisen lähteitä ja oivalluksia itsestäni ja muista ihmisistä, kirjoista, taiteesta ja ympäröivästä arkisesta elämästä, mikä heijastuu kiitollisuutena ja onnellisuuden hetkinä läheisilleni ja ympäristööni. Ja se feminiininen puoleni, mikä luo, virtaa, liikkuu ja vastaanottaa, käy paritanssiaan minussa tuloksellisen ja suoraviivaisen tahtotilani kanssa. Onneksi.