Kirje sinulle Kanssakulkija!

Kirjoitan sinulle kirjeen, koska se on minulle…noh, luontaista. Ja koska toivon sinun näkevän nämä sanat, ei vain kuulevan. Silloin niistä tulee mielestäni vielä isompia, täyteläisempiä, todempia.

Miten sinua kiittäisinkään? Muistan kun ensi kerran tapasimme. Hieman jännittyneenä ehkä. Varautuneenakin, ennestään tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Hymyilit varovasti ja kättelit. Vankasti. Herättäen luottamusta. Ja katsoit silmiin. Siinä hetkessä sinusta tuli kanssakulkijani.

Katse on oleellinen asia, kuten äitinikin opetti. Vai opettikohan? Vai onko katseen merkitys itselleni, sisäiselle uteliaisuudelleni kuin ovi? Ovi uuden ja aidon kohtaamiseen. Katse silmiin on arvostava, toisille jopa hieman pelottavakin, koska se on samalla niin avaava ja paljastava. Sielun peili.

Mutta palatakseni meihin. Siis kohtaamisemme oli mielenkiintoinen, avasit oven mahdollisuuteen tutustua. Ja sen jälkeen olemmekin tavanneet useita kertoja. Ja vaikka lyhyestikin, niin aina on ollut ilo kohdata, keskustella elämänmenosta, asioista, asioiden vierestä, pohtia, nauraa yhdessä ja sitten jatkaa matkaa. Yhtä kohtaamista rikkaampana, ihmisyyttä täydempänä. Emmekä todellakaan ole aina olleet samaa mieltä ja sekin on hyvä asia. Silloin on mukana jotain mikä ehkä avartaa, laajentaa tai hämmästyttää omaa ajattelua. Minusta on virkistävää ja toisinaan jopa ravistelevaa kuulla erilainen mielipide. Siitä pidän sinussa ja keskusteluissamme. Ja yhteisestä naurusta. Siitä myönteisestä tunnusta, mistä jää aina pieni jälki sydämeen.

Halusinkin tällä kirjeelläni vain kertoa, että hienoa, kun kohtasimme ja että olet. Kiitos kun tapasimme ja tapaamme jälleen! Yksi asia vielä, Sinä sait minussa aikaan alla olevan tekstin.

Sinulle kanssakulkijani <3 Voi hyvin, nähdään jälleen!

-Eira