Innostuksen kipinöitä uuden edessä

Tässä minä olen. Vahva mutta taipuisa. Häpeämättömän onnellisena elämän virrasta, joka virtaa ja soljuu varjosta valoon. Kiitollisena kosketuspinnasta menneeseen ja kuplivasta herkkyydestä tähän hetkeen. En ole täällä itseni vuoksi, vaan palvellakseni muita. Pienestä on tullut suurta.

Tiedät varmaankin sen tunteen, kun idea, ajatus tai tavoite alkaa muodostua mielessäsi yhä selkeämmin ja voimakkaammin siihen vaiheeseen, että puuttuu enää lopullinen päätös toteuttamisen ensi askeleista. Valintoihin ja päätökseen liittyvä prosessi kihelmöi, kyseenalaistaa ja saa jälleen uutta innoitusta mielessäsi. Ja väliin voi mahtua myös melkoisia liskojen öitä – mieli luo skenaarioita, jotka saa sitten päivänvalossa useimmiten täysin erilaisen mittasuhteen.

Työyhteisöissä tällainen uuden luominen on useimmille osapuolille käsinkosketeltavan innostavaa. Itse koen ne vaiheet erityisen palkitsevana, ja sellainen spirit on työelämän suola – tai mansikat. Luonnollisestikin on ja kuuluu olla mukana myös heitä, jotka näkevät erilaiset kuopat ja notkelmat ja saa muutkin huomioimaan tulevia realiteetteja. Näiden yhteensovittaminen on monesti myös työnohjauksen aiheena. Erilainen tahtotila, polveileva tavoitetilojen ymmärrys ja ymmärtämättömyys, ja loputon aloitusten myllerrys, joka saa porukat sekoamaan askeleissaan – ainakin hetkellisesti. Silloin työnohjaus on yksi oivallinen keino löytää suunta, ja yhteinen sävel.

Parisuhteissa erilaisia arjen tavoitteita ja steppejä on meneillään koko ajan, sekä osapuolten omia että yhteisiä. On oleellista, että niistä pystyy kumppanilleen kertomaan, sillä yhteiselossa pelkkä hiljainen toivominen harvoin riittää. Saatika olettamisen varaan jättäminen.

Kumpi tahansa saattaa keksiä aivan loistavan idean, joka saa molemmat kihelmöimään innosta tai sitten ei. Yhteiset askelmat ja tekeminen kannattelevat, innostavat ja tuovat runsautta ja sisältöä suhteeseen. Eroa harkitsevien ja eroa läpikäyvien puheesta löytyy usein kasaantuneiden selitysten alta lähes poikkeuksetta se todellinen syy – yhteyden katoaminen. Yhteiset ilonaiheet, tavoitteet, pienet yhdistävät tekijät ja kipinät pääsivät eksymään ja häviämään. Tapahtui se paljon puhuttu ”erilleen kasvaminen”.

Minulle tämä runoteos on yksi kihelmöivän idean toteutuminen. Prosessi, jonka ympärillä olen käynyt läpi kaikki edellä mainitsemani vaiheet ja tunnetilat ja hurjan paljon enemmän. Luovuuden virrassa soljuminen, kyseenalaistaminen, hulvaton innostus ja jakamisen ilo on ollut mukana eri askeleilla. Olen aivan pohjattoman kiitollinen niistä hetkistä, jolloin olemme perheen tai ystävieni kanssa yhdessä nauraa rätkättäneet, liikuttuneet sanattomiksi tai olleet vain hiljaa pienten taianomaisten hetkien edessä.

Pohjalaiseen kulttuuriperimään liitetään usein suoruus, itsenäisyys ja vaikeneminen, ja samaan aikaan voimakas yhteenkuuluvuus ja juurevuus. Näiden äärellä elämäkerrallisesti ja kanssakulkijoiden tarinoista vaikuttuneena olen pohjalaisena naisena uuden edessä.