Viime päivinä olen useamman kerran kuullut kysymyksen Apua, miten sä uskallat? Miten sä pystyt tekemään noin?

Tämä teema ja nuo kysymykset ovat soineet mielessäni ja yhtäkkiä tajusin: se on vähän sama kuin minulta kysyttäisiin että miten sä uskallat elää? Sillä siitähän on kysymys. Uskallanko antautua sille riskille, että pelottaa tai hävettää tai tulee esiin kaikenlaisia tuntemuksia? Ja koska tuo kaikki tuntuu mielessä ja kehossa niin sen vuoksi tunnen todellakin eläväni. Sitä usein puntaroi mielessään valintojen vaakakuppeja ja päätyy mielestään parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, tai siihen turvallisimpaan. Uskaliaat valinnat vievät sinut pois omalta mukavuusalueeltasi, totutusta ja rutiinista, ehkä jopa kyllästymisestä.  Ja silloin kehosi ja mielesi huomaa olevansa hereillä, ja aistisi skarppaavat.

Elinvoima ja elämän virtaava energia tuntuu joka solussani silloin, kun tartun kiinni niihin asioihin, joilla on minulle merkitystä ja joiden ”lopputuloksesta” en voi olla täysin varma. Tai mistä sitten voi ylipäätään olla varma mutta jolla on merkitystä niin paljon, että otan ne ensiaskeleet. Vaikkapa rohkaistumalla soittamaan ihmiselle, jonka taitoja ihailen mutta ajattelen, että no eihän hän nyt kumminkaan…. ja sitten soitan. Ilmoittaudun koulutukseen, vaikka tiedän jo valmiiksi toteavani etten osaa, en tiedä, en ole kuullutkaan mutta opin, haluan tietää, taidanpa onnistua jne. Sydän tykyttää, poskia lämmittää ja samalla pelkään pahinta ja odotan parasta. Tässä kohtaa kysyn monesti itseltäni, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua?! Kun ensin olen saattanut kysyä, että miksi ihmeessä ryhdyin tähän 😊

Mitä JOS… ilmoittaudut kurssille, haet uutta työtehtävää, menet teatteriin yksin vaikka et ikinä ennen ole tehnyt niin, ostat työkalun tai välineen jolla alat toteuttaa suunnitelmaasi ja tavoitteitasi? Kerrot vaikkapa jollekin luotettavalle ihmiselle suunnitelmistasi tai teet jotain mitä et vielä hetki sitten rohjennut edes ajatella tekeväsi? Ja nyt puhun tietenkin myönteisellä tavalla vaikuttavista ja virtaavista asioista. Eikä sen tarvitse olla tekemistä ensinkään, vaan päinvastoin – se voi olla myös rohkeutta kieltäytyä jostain. Ja meille kaikille nämä ovat erilaisia asioita!! Niitä asioita, joita aivan liian usein työnnämme syrjään, jätämme toteuttamatta ja sitten suremme, kadumme tai harmittelemme kun en sittenkään uskaltanut.

Seuraava kysymys onkin, että koska sitten? Koska elämä on tässä ja nyt.

Omalla kohdallani ei puhuta vuorikiipeilystä, laskuvarjohypystä tai syvänmerensukelluksesta vaan siitä, että altistan ja olen aina altistanut itseni uusille kokemuksille, haasteille, työtehtäville, valmennuksille, hiljentymiselle, yleisölle, ihmissuhteille jne ja nyt viimeisimpänä – julkaisemalla kirjan, josta oma kokemukseni juuri tällä hetkellä on, että olen hyvin haavoittuvaisella maaperällä ja epävarmuuden riipivä tunne on tuossa olkapään takana hetkittäin ilkkumassa. Ja silti intuitioni kertoo, että nyt vain menet tätä kohti. Kirja, joka on omista ajatuksistani, pohdinnoistani, kokemuksistani siirtynyt kynäni kautta paperille ja sen jälkeen monien vaiheiden jälkeen julkisesti luettavaksi teokseksi. Se on pelottavaa ja kiehtovaa yhtä aikaa. Ja silti olen tiennyt jo kauan, että totta kai teen näin. Näin on tarkoitus.

Miksi toiset meistä sitten tarttuvat näihin pieniin suuriin hetkiin ja maailmankaikkeuden eteen tuomiin signaaleihin ja toiset ummistavat silmänsä tai pohdinnan jälkeen sanovat: ei kiitos – en voi, en pysty, en uskalla? Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta että se on monien osien summa ja pohjalla on monia tunteita ja uskomuksia, jotka ohjaavat valintojamme. Ja tiedän, että näihin voi myös vaikuttaa itse. Ja muutosta voi harjoitella.

Haluan rohkaista jokaista, joka vielä epäröi tai pitää kiinni uskomuksestaan ettei voi. Että jättää kokematta, odottaa että joku hakisi kotoa, että kauan sitten jollain leimalla leimattuna ei uskalla edes kokeilla. Meistä jokainen kokee samanlaisia ja erilaisia tunteita ja pettymyksiä ja onnistumisia. Ja se on sitä elämää itseään! Vastuu on meillä itsellä, ja toisinaan on kuunneltava vain omaa ääntään ja mentävä sitä kohti. Poskien punerruksesta huolimatta totean, että se on sen arvoista.

Aamuauringon säteet siloittavat mieltäni, joka yöllä suden hetkenä kaappasi kaikki kehoni solut mukaansa. Tunnistat ehkä sellaiset hetket aamuyön hiljaisina tunteina, jolloin kaivautuessasi peittosi sotkuisista solmuista toivot näkeväsi edes rippeitä järkevästä aikuisesta minästäsi. Missä delete-näppäimet, peruuta ja juokse?!

Pelkomöröt ovat kömpineet esiin piiloistaan, joita päivänsäteet eivät muistaneet olevan olemassakaan. Ja mitä ne kantoivat mukanaan säkeissään? Häpeää. Tuskastuttavia hikipisaroita ja rahisevaa kuivuutta kurkussa aiheuttavat häpeän säkit ammottivat synkkinä edessäni. Noihin syviin aukkoihin ihminen humpsahtaa omien odotustensa ja vahingollistenkin uskomustensa vuoksi. Häpeä on yksi ihmisen hankalimmista tunteista ja häpeän tunne pelkää päivänvaloa, kohtaamista, huumoria ja rakkaudellista myötätuntoa.  Niistä se kutistuu ja saattaa jopa hävitä. Ja koska olen edelleen oppimatkalla, haastavat nuo tunteet toisinaan yhteiseen tanssiin.

Ja miksi nuo möröt sitten ryömivät esiin? Meidän omilla päämme sisäisillä tarinoilla ja totuuksilla on lukemattomia sävyjä ja ulottuvuuksia ja näkökulmia, ja saatuaan sanojen muodon ne ovat itsellesi totta ja altistut haavoittuvuudelle.  Minuutesi on hyvin auki.

Omalla kohdallani kirjallinen teokseni ja tarinani ovat astuneet päivänvaloon. Niitä ei voi enää sulloa säkkeihin. Niiden tarkoitus on koskettaa ja liikauttaa lukijaa ja kuulijaa. Niillä on halu synnyttää vastaanottajassaan havahtumista, tunteita ja ajattelua, joka lähentäisi itseään itselleen ja saisi aikaan myötätuntoa ja ymmärrystä ihan jokaiseen arkipäivään.

Mörköjen yöllisessä kohtaamisessa taklaan ensimmäisenä säkkien Täytyy ja Pitää -sisällöt. Ne ovat uskomuksia, jotka eivät palvele enää minua. Seuraavaksi katson silmästä silmään Eihän noin voi tehdä -mörköä. Kukaan ulkopuolinen ei pysty määrittelemään minua, tunteitani ja ajatuksiani. Vastuu on minulla. Hymyilen jo vapauden ilmavirralle!

Kun käännän ympäri viimeisen säkin, Ei ole mahdollista etkä edes uskalla-rienaajat katoavat öiseen hiljaisuuteen. Tämä on minun seikkailuni, jonka voin elää juuri niin suurella lempeydellä ja rohkeudella, kuin haluan.

Elämässä on lukemattomia tilanteita, jolloin häpeä voi nostaa päätään ahdistuksen, riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteen muodossa.  Rajoittava ja kaventava tunne on hyvä tutkia. Häpeän monimutkainen verkko vaikuttaa mm. miellyttämisen, työuupumuksen ja riippuvuuksien taustalla. Huh huh, että olenkin harjoitellut näitä kaikkia. Ja myös tunnistamista itsestäni käsin, jolloin voi antaa mörköjen tulla ja mennä.

Ojennan omalta osaltani käteni sinulle, joka vielä epäröit ja etsit, mutta aistit, että muutoksen väreily on olemassa. Ohjaustyö on vierellä kulkemista, jakamista, vahvuuksien ja voimavarojen esiin nostamista.

Kun on itsensä kanssa sujut, elämä on niin paljon hauskempaa ja helpompaa!

Tässä minä olen. Vahva mutta taipuisa. Häpeämättömän onnellisena elämän virrasta, joka virtaa ja soljuu varjosta valoon. Kiitollisena kosketuspinnasta menneeseen ja kuplivasta herkkyydestä tähän hetkeen. En ole täällä itseni vuoksi, vaan palvellakseni muita. Pienestä on tullut suurta.

Tiedät varmaankin sen tunteen, kun idea, ajatus tai tavoite alkaa muodostua mielessäsi yhä selkeämmin ja voimakkaammin siihen vaiheeseen, että puuttuu enää lopullinen päätös toteuttamisen ensi askeleista. Valintoihin ja päätökseen liittyvä prosessi kihelmöi, kyseenalaistaa ja saa jälleen uutta innoitusta mielessäsi. Ja väliin voi mahtua myös melkoisia liskojen öitä – mieli luo skenaarioita, jotka saa sitten päivänvalossa useimmiten täysin erilaisen mittasuhteen.

Työyhteisöissä tällainen uuden luominen on useimmille osapuolille käsinkosketeltavan innostavaa. Itse koen ne vaiheet erityisen palkitsevana, ja sellainen spirit on työelämän suola – tai mansikat. Luonnollisestikin on ja kuuluu olla mukana myös heitä, jotka näkevät erilaiset kuopat ja notkelmat ja saa muutkin huomioimaan tulevia realiteetteja. Näiden yhteensovittaminen on monesti myös työnohjauksen aiheena. Erilainen tahtotila, polveileva tavoitetilojen ymmärrys ja ymmärtämättömyys, ja loputon aloitusten myllerrys, joka saa porukat sekoamaan askeleissaan – ainakin hetkellisesti. Silloin työnohjaus on yksi oivallinen keino löytää suunta, ja yhteinen sävel.

Parisuhteissa erilaisia arjen tavoitteita ja steppejä on meneillään koko ajan, sekä osapuolten omia että yhteisiä. On oleellista, että niistä pystyy kumppanilleen kertomaan, sillä yhteiselossa pelkkä hiljainen toivominen harvoin riittää. Saatika olettamisen varaan jättäminen.

Kumpi tahansa saattaa keksiä aivan loistavan idean, joka saa molemmat kihelmöimään innosta tai sitten ei. Yhteiset askelmat ja tekeminen kannattelevat, innostavat ja tuovat runsautta ja sisältöä suhteeseen. Eroa harkitsevien ja eroa läpikäyvien puheesta löytyy usein kasaantuneiden selitysten alta lähes poikkeuksetta se todellinen syy – yhteyden katoaminen. Yhteiset ilonaiheet, tavoitteet, pienet yhdistävät tekijät ja kipinät pääsivät eksymään ja häviämään. Tapahtui se paljon puhuttu ”erilleen kasvaminen”.

Minulle tämä runoteos on yksi kihelmöivän idean toteutuminen. Prosessi, jonka ympärillä olen käynyt läpi kaikki edellä mainitsemani vaiheet ja tunnetilat ja hurjan paljon enemmän. Luovuuden virrassa soljuminen, kyseenalaistaminen, hulvaton innostus ja jakamisen ilo on ollut mukana eri askeleilla. Olen aivan pohjattoman kiitollinen niistä hetkistä, jolloin olemme perheen tai ystävieni kanssa yhdessä nauraa rätkättäneet, liikuttuneet sanattomiksi tai olleet vain hiljaa pienten taianomaisten hetkien edessä.

Pohjalaiseen kulttuuriperimään liitetään usein suoruus, itsenäisyys ja vaikeneminen, ja samaan aikaan voimakas yhteenkuuluvuus ja juurevuus. Näiden äärellä elämäkerrallisesti ja kanssakulkijoiden tarinoista vaikuttuneena olen pohjalaisena naisena uuden edessä.