Anna surun tulla
Suru on tunne, joka putoaa keskelle arkeasi ja sekoittaa sen, minkä haluaisit säilyvän normaalina, ennallaan ja paikallaan. Surua ei voi eikä halua tai osaa odottaa! Erityisesti läheisen menettämiseen liittyvän surun kohdalla niin mieli kuin keho lyö jarrut pohjaan ja kieltäytyy ottamasta tietoa vastaan. Ei ole totta tai näin ei voi tapahtua, ei nyt – ne ensimmäiset ajatukset, kun äkillisesti saapunut suru-uutinen tavoittaa sinut.
Suru asuu kehossa ja mielessä, suurimmillaan joka solussa. Sen skaala vaihtelee kaihoisasta kaipuusta tai hiljaa hipaisevasta läikähdyksestä henkeä salpaavaan ja jähmettävään kipuun, turtumukseen. Surun yhteydessä lisäksi muut tunteet kuten syyllisyys, viha, hylätyksi tulemisen tunteet tai vanhat surematta jääneet surut vellovat ja sekoittavat lisää surevan mieltä. Hyvää tarkoittavat läheiset ja ystävät eivät ehkä pysty tai osaa asettua rinnallesi ja ymmärrä käytöstäsi ja tuntemuksiasi. Eikä voikaan, sillä jokaisen kokemus tunteista on omanlainen, yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Sen vuoksi on ehkä tarpeen etsiä väyliä purkaa pahaa oloaan puhumalla läheisten ja ystävien lisäksi ammattiauttajien kanssa. Ja surua on hyvä purkaa myös fyysisellä tekemisellä. Pysymällä liikkeessä, vaikka vain askel kerrallaan.
Itse olen oman elämäni suurien menetysten jälkeen ymmärtänyt, että jokainen suru vaatii aikansa, sitä ei voi eikä kannata hätistellä pois tai pusertaa piiloon. Ellei halua sen suodattavan ja estävän näkemästä elämän kirkkaimpia värejä. Tai salli surun vaipuvan hiljaiseksi suruvaipaksi elämänhalun, ilon ja yhteisesti vietettyjen hetkien päälle. Kaiken sen, mitä elämällä on annettavanaan edessäpäin.
Kunpa jokainen voisikin itkeä surunsa pois. Kunpa joku tulisi ja koko olemuksellaan antaisi luvan surun tunnekuohuihin, jos ei itse sitä menneisyyden käyttäytymismalliensa vuoksi pysty itse itselleen antamaan. On se sitten itkua vesiputouksena tai suoraa huutoa ilman kyyneleitä, tai jäätävän puristavaa tihkua niin jokainen suree oikein. Se on varma. Kukaan ei voi ulkopuolelta määrittää, miten tai kauanko surua on surtava. Suru on ensin kuin seisovaa vettä, mustaa ja paikallaan pysyvää. Kunnes jonain päivänä jokin liikahtaa eteenpäin ja jostain ilmestyy toivon ja valon pilkahdus. Tulee päivä, kun myös muut tunteet alkavat saada sijaansa elämässä.
Meillä on lupa ja toivottavasti myös taito surra hyvin erilaisia ja arkisempiakin asioita. Pettymyksiä, haaveesta luopumista, sairastumista, ihmissuhteen kipuja, työsuhteen päättymistä jne. Voi hetkeksi pysähtyä ja katsoa silmiin sitä totuutta mistä suru nousee ja hyväksyä, että näin on. Samalla myöntää asian olevan itselleen merkityksellisen, arvokkaan. Ehkäpä tapahtunut on tilaisuus oppia jotain tai luopua jostain saadakseen uutta tilalle. Mutta varmaa on, että ilo palaa itsellesi aidompana, kun surun tunteet saavat oman arvokkaan aikansa.
Kirjassani Pohjalainen nainen on Suru -teeman ympärille kirjoittamiani runoja, joista olen saanut paljon koskettavia palautteita.
Kirjan löydät sivultani Puodista.